Testing

alt="Blogilista" id="452dd79e014557db8b809e10110f5afe" border="0" />

Puhuminen

Miksi puhuminen oli niin vaikea vielä vuosi sitten? Vielä kuukausi sitten? Nyt tekisi mieli vain puhua koko ajan. Olen soitellut ihmisille, lähettänyt maileja, tekstiviestejä ja käyttänyt kaikkia kontaktikanavia. Toki tulee syyllisyys siitä edelleen, että vaivaa ihmisiä, mutta se poistui osittain, kun sain positiivista palautetta sosiaalistumisestani.

Menee taas paremmin ja vasta viime viikolla meni vielä huonommin. Ylä- ja alamäet näköjään ovat lyhyempiä tässä vaiheessa elämää. En odota hekuman jatkuvan, mutta olen oppinut iloitsemaan pienistä hetkistä. Olen oppinut myös iloitsemaan vastavuoroisuudesta. Tuntuu hyvältä uskoutua, mutta tuntuu hyvältä myös olla uskottu.

Kokeilin kokeilun vuoksi kunnon bulimiakohtausta. Tunsin itseni vain aivan idiootiksi. Ei helpottanut yhtään, ei oikeastaan ollut edes huono olo, jota olisi pitänyt purkaa. Söin ja oksensin vain tilanteessa, joka ennen olisi ahdistanut. Jätän lervaamiset kokeeksi. Onnistunee. Ahdistukselle on tunnekanava, toivottavasti se toimii paremmin kuin digi-tv Lapissa;)

Edistymistä, tuskastumista, pohtimista

Kommunikointi terapeutin kanssa alkaa muuttua rennommaksi. Puhuttiin edistymisestä. Tunnen itseni jotenkin ehjemmäksi, siksi uskalsin paljastaa, että turhauduin myös terapeuttiin viime kerralla. käytännön asiat eivät mielestäni kuulu sairaalle päälle. Energiaa vie tarpeeksi pitää itsensä yhtenä palasena, muusta tulisi asiantuntijan huolehtia. Vaan niinpä laski potilas itse käyntikertansa ja selvitti terapeutille, montako kertaa on vielä käytävä ennen kauden vaihdosta.

Miellyttävältä tuntuu olla urakassa puolessa välissä. Niin ainakin haluan uskoa. Olen tehnyt kaiken elämässäni nopeammin kuin muut, miksen tätäkin. Kolme tutkintoa kuudessa vuodessa on yhtä älytön tavoite kuin psykoterapia kahdessa, mutta yrittänyttä ei laiteta. Olen kyllästynyt sairaan identiteettiini. Kuka voisi vapautua kenenkään seurassa tällaista kaksoiselämää eläessään? Paljastuminen on ei-toivottua, mutta todennäköistä ja harmittavaa.

Paljastumisen pelossa tuntuu ajoittain vaikealta kirjoittaa myös tänne intiimistä terapiaprosessista. Olenkin huomaamattani tehnyt blogistani edistymisen raportointiblogin ja terapian ulkoisen turhautumisen purkuväylän. En halua itkeä terapiassa turhaan oireita, lyhyt raportti riittää. Edistyminen puolestaan on mukavaa kirjata ylös, siitä tulee jotenkin varmempaa ja virallisempaa mustana valkoisella. Muita toisarvoisia itkuja, niitä joita ei terapiassa vaikuta käsitellä ja joilla ei viitsi edes ystäviään vaivata voi kaataa tänne. Tosin aina herää kysymys, pitääkö niistä tehdä julkisia. Ehkäpä ei, siksi niitä ei kovin suurta määrää ole tänne kaadettukaan.

Loppujen lopuksi, ei liene suurta väliä, vaikka joku minut tunteva tänne eksyisikin, eipä täältä mitään todellista löytäisi. Itse on kuitenkin mukavaa katsella muille tyhjiä kirjaimia ja yhdistää niihin vuoden mittaan elettyjä hetkiä. Huomaan todellakin olleeni syvillä vesillä. Toivottavasti paatti ei hajoa, en välittäisi vetää pohjamutiin uudelleen.

Unta yli ongelmien

Yö tekee asioista paljon pienempiä. Pääni on onneksi aina tykännyt prosessoida asioita yön aikana ja aamulla olen huomannut olevani hitusta viisaampi. Eiliset ongelmat tuntuvat mitättömältä hituselta soraläjässä. Toisaalta aurinkoinen sääkin vaikuttanee mielen kirkastumiseen ja ahdistuksen varjot jäävät taka-alalle.

Odotan hienoa kesää. Olen aktivoitunut sosiaalisesti. Juuri äskettäin näin kaveria, joka pyysi minua kesäjoukkoon, joka puuhailee kaikkea yhdessä. Minä pyysin häntä lentopalloiluporukkaan. Luvattiin olla yhteyksissä. Kutsuja tippuu myös muihin kaupunkeihin, Turkuun yksille ja kaksille, Helsinkiin kuuntelemaan bändejä. Vierailut taitavat olla vielä pääparalle liikaa, rutiinit menevät aina rapakkoon matkoilla. Vaan kutsuja on silti kiva saada. Vielä mukavampaa on, kun joku haluaa oikeasti kuulla mitä kuuluu.

Miksi masentuessa ihmiset alkavat tuntua niin hankalilta? Nyt nautin niistä kaikista, niistä hankalistakin. Paistaisit nyt vain aurinko vielä pitkään, niin säilyttäisin tämän uuden vireen. Sinkkuelämäni alkaa tuntua vähemmän ahdistavalta vaihtoehdolta. Pidän itsestäni enemmän suhteellisena, mutta se johtunee siitä, etten ole suhteettomassa tilassa juuri ollut täysi-ikäistyttyäni. Enkä ennen sitäkään täydessä hiljaisuudessa. Taisin aloittaa liian aikaisin, siksi otan kaiken nyt liian raskaasti. Toivottavasti villi halu sinkkuelämään ja juhlissa rypemiseen ei puhkea neljänkympin kriisinä kuten tuttavani äidillä teki.

Blanko

En ole kirjoittanut pitkään aikaa. Asiat ovat tanssineet ripaskaa päässäni, mutta en ole saanut niitä sieltä ulos -en tänne, en terapeutille. Terapeuttiin olen jotenkin kyllästynyt, turhautunut. Tämä on tietysti taas jokin vaihe, jonka merkitys selviää myöhemmin. Kuitenkaan nyt ei tunnu siltä, etten jaksaisi katsoa, mihin tämä johtaa.

Olen kyllästynyt kaksoiselämään -kolmois oikeastaan. Salailen asioita ristiin rastiin, etenkin itseltäni ja palikat alkavat loppua. Haluaisin elää niin kuin muutkin, mutta tämä tunne on varmasti yhtä turha kuin kaikki muutkin kaihot. Meneekö kenelläkään muullakaan tämän kummemmin?

Olen onnellinen, että olen kuitenkin oppinut nauttimaan pienistä ohi kiitävistä hetkistä. En odota mitään tajunnan räjäyttävää onnea enää. Ei ole tarvista katsella katajan oksistosta kuusen nokkaan, tiedän jo, miltä kaikki siitä vinkkelistä näyttää. Toivon vain, että oppisin elämään tässä hetkessä enemmän, ottamaan irti kaiken niistä pienistä hyvien hetkien murusista, jotta ei tarvitsisi jäädä suremaan omaa vajavaisuuttaan ja kyvyttömyyttään.

Olo on nyt sanalla sanoen blanko, tyhjä ja tyyni. Samalla voin pahoin, tekisi mieli juosta itsensä väsyksiin ja nukkua tiedottomana. Kaiken keskellä olen ihan pohjattoman yksinäinen ja väsynyt. Elämä on edelleen vuoristorata, nyt mennään tunnelissa, ylämäkeä odotellessa. Tekisi mieli itkeä, mutta en osaa.

Kuka muuttaisi kaikki ympärilläni

Olen huomannut, että pahin jarru parantumiselle ovat ihmiset ympärilläni. Koetan suhtautua asioihin ja tilanteisiin eri tavalla, mikä loukkaa heitä. Koetan muuttua uudeksi ihmiseksi, mikä kuitenkin estetään väkivalloin kiusaamalla minua uudesta järkevyydestäni ja tyyneydestäni sekä terveistä elämäntavoistani. Haluan kostaa kaikille vaihtamalla täysin uusiin ympyröihin -ja olen vahingossa onnistunut.

Olen huomaamattani sujahtanut uusiin ympyröihin ja kävellyt uusia reittejä yhä kauemmas. Taas matkustan junassa uusien ihmisten ympäröimänä. Elämä on jännä matka. Vaihteeksi olen innoissani ajelusta. Uudet ihmiset kannustavat myös normaaliuteen ja uuden minän etsimiseen. Vanhat tuttavat tuntuvat tunkkaisilta uusien jännittävien ihmisten rinnalla. Silti, en silti pysty täysin nauttimaan tästä kaikesta ja olen syyllinen. Syytäkin on. Kukaan uusista tuttavuuksistani ei ole koskaan pelstanut minua sillan kaiteilta eikä hoitanut rytmihäiriön partaalla.

Heräämisiä

En uskalla enää käydä puntarissa. En halua tietää painoani. Peilin sentään tilasin. Sitäkään ei ole ollut. Niin kauan kuin en tiedä kokoani numeroissa, olen ihan tyytyväinen. Numerot järkyttävät kuitenkin. Eiväthän ne sitä samaa ole kuin joskus olivat. En tiedä, tulevatko koskaan olemaankaan. Olisihan se mukavaa, mutta kaipa tässä elämässä tärkeämpiäkin asioita on. Tai toki on, mutta en enää uskokaan, että täysin syömishäiriöistä koskaan pääsisin. Täytyy vain mukata tästä toimiva häiriö ja terveellinen häiriö. Kymmenen vuoden jälkeen normaalin käsite on aika vieras.

Ahdistus loppui kuin seinään erottuani viimein poikaystävästäni. Aivan kuin olisin herännyt pahasta unesta. Ei yhtään kohtausta, tervellisiä päiviä vaikka kuinka monta ja masennus terapeutin mukaan selvästi helpottanut. Tiedän, että tämä euforia menee ohi kuitenkin. Pian. Niin se on aina mennyt. Nyt vain odottelen sitä kamalaa uutista tai pahaa päivää, joka taas laukaisee kaiken. Sorkin varmuuden vuoksi muurahaiskekoa tapailemalla uutta miestä. Enköhän pian saa aihetta masentua taas.